Lapsiasiavaltuutettu erosi! Mitä nyt?

Sunnuntai 12.1.2014 - Nina From, PS Espoo

Tunsin suurta tyytyväisyyttä, kun Suomen ensimmäinen lapsiasiavaltuutettu, Maria Kaisa Aula, valittiin ensimmäiseen viisivuotisvirkaansa vuonna 2005 (toinen virkakausi alkoi 2010). Silloin tuumasin, että onpa hyvä, että lapsiin liittyvät asiat saavat enemmän julkisuutta ja huomiota, kun tunnettu henkilö on nimitetty tekemään tärkeää työtä!

Mitä tapahtui tammikuussa 2014? Protesti: Aula irtisanoutui ja kertoi eron syyksi liian vähäisen henkilökunnan määrän. Tarkemmin hän perustelee syytä siten, että henkilöstömäärä on kansalliseen viranomaistehtävään sekä kansalaisten ja yhteistyökumppanien kysyntään nähden alimitoitettu. Hän vertaa henkilökunnan määrää muiden maiden vastaaviin resursseihin. Niin, meillä on Ruotsiin ja Norjaan nähden vähemmän kansalaisia, mutta onko meillä enemmän työmaata, haasteita ja ongelmia, enemmän uudistamista nykyisissä rakenteissa jotka eivät toimi, yhteistyön kehittämiseen yhä suuremmat tarpeet? Olemmeko ”hyvinvointivaltion” tasoisessa luokassa tällä hetkellä tässäkään asiakokonaisuudessa? Saanen epäillä.

Tiedän, että kun ihmisten tietoisuus laeista, vaikutusmahdollisuuksista, toisten kokemuksista on kasvanut mm. sosiaalisen median käytön lisääntymisen myötä, kysymysten sekä selvityspyyntöjen määrä on varmasti ko. viranomaisia kohtaan kasvanut ja kasvaa edelleen. Sen olen itse huomannut liittyessäni jo pelkästään facebookissa moniin eri asiakokonaisuutta käsitteleviin ryhmiin. Tietoa saa ja sitä myös jaetaan!

Sosiaalisen median tiedonjaossa, lähinnä kokemusten ja tarinoiden osalta, on vaara, että tehdään liian nopeasti, liian vähällä tiedolla, liian jyrkkiä mielipiteitä jotka johtavat jopa joukkohysteriaan (karrikoin). Me, jotka yksittäistä kirjoitusta tai asiaa seuraamme, saamme aina kuitenkin vain yhden kuvan asiasta, kokonaisuutta emme tiedä, emmekä koskaan tule tietämään, olipa kokemus positiivinen tai negatiivinen esim. lasta, perhettä, sijaisperhettä, viranomaista tai muuta tahoa kohtaan. Laki sekä lakia noudattavat instanssit ja henkilöt ovat sitten oikeita päättämään lopullisesti asioista. Puolesta tai vastaan. Tilanteet eivät koskaan ole helppoja, sen olen jo ”lukenut” monesta tapauksesta ja sen käsittelystä.

Lapsiasiavaltuutetun tehtävä perustuu lakiin sekä YK:n lapsen oikeuksien yleissopimukseen. Tehtäviksi on laissa määritelty myös lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja oikeuksien toteutumisen seuranta, lapsen oikeuksista tiedottaminen, vaikuttaminen päättäjiin sekä yhteydenpito lapsiin ja nuoriin ja heiltä saadun tiedon välittäminen päätöksentekijöille. Hän ja he eivät ota kantaa yksittäisiin asioihin.

Lastensuojelullisissa epäkohdissa kansalaisilla on käytössään mm. eduskunnan oikeusasiamies ja AVI (aluehallintovirasto). Prosessi voi mennä akuutissa tapauksessakin esim. näin: laita kirje menemään ja odota vastausta jopa 6 kk – 2 vuotta (saamani tiedon mukaan). Ei kuulosta todellakaan hyvältä. Ja vika ei ole ihmisen, joka on avun tarpeessa, eikä viranomaisen, jonka tulee suoriutua annetusta työtehtävästä mahdollisimman pikaisesti liian vähillä resursseilla.

Vika on järjestelmän! Vika on liian vähäisten resurssien, joka ei ole Suomessa mitenkään uusi asia. Kun resursseja on liian vähän tarpeeseen nähden, syntyy enemmän kuluja ja ongelmia kuin että päästäisiin ennaltaehkäisevään toimintaan paremminkin kiinni, jolloin todellisia kriisejä syntyisi vähemmän. Pidemmällä aikavälillä tämä on sekä ihmisten että eurojen säästöä. Lisäksi se, että maksamme elämässämme erilaisia veroja myös kunnalle, jossa asumme. Meidän tulee saada vastinetta rahoituksellemme. Unohtamatta ihmistä, sitä avun tarvitsijaa!

Tämä alkanut vuosi on lapsen oikeuksien sopimuksen 25-vuotisjuhlavuosi. Yhteinen teema on lapsen oikeus leikkiin!

Toivottavasti sekä juhlavuosi, että Aulan (valitettava) ero näkyvät mediassa vielä pitkään. Sillä mahdollistetaan asioihin puuttuminen, näkymällä, vaikuttamalla ja muuttamalla asioita. Toivon myös, että Aulalle valitaan pikaisesti seuraaja ja resursseja lisätään. Tärkeää työtä lastemme hyvinvoinnin eteen.

Mies perhepäivähoitajana -espoolaisen uusi ura

Maanantai 18.3.2013 - Nina From, PS

Tapasin hänet ensimmäisessä opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan kokouksessa. Me lautakunnan jäsenet saimme perehdytystä, jossa yhtenä aiheena olivat lasten hoitopaikat Espoossa.

Perhepäivähoidossa olevien lasten määrässä prosentuaalinen väheneminen oli dramaattinen. Paikkoja on n. 20 % vähemmän kuin edellisenä vuotena. Käytin tästä puheenvuoron, jossa pyysin selvittämään syitä heikentyneeseen tilanteeseen sekä kysymyksen, mitä tehdään jotta jatkossa turvattaisiin alalle tulijoiden määrä paremmalle tasolle. Espoohan on muuttovoittoinen kaupunki, vuosittain tänne muuttaa noin 4000 asukasta ja varmasti jatkossakin on näin. Lapsia siis on ja lisää tulee.

Toisen kerran näin hänet perehdytystilaisuudessa, viikko sitten. Keskustelimme ja kuinka ollakaan, tuli ilmi, että hän on itse alkanut vastikään perhepäivähoitajaksi. Wau! Ensimmäisen kerran kuulin ja näin miespuolisen perhepäivähoitajan. Päätin kysäistä, saanko tehdä hänestä blogin ja sain siihen luvan. Miksi? Tämä kokonaisuus laajensi omaa ajatteluani siitä perinteisestä mallista, johon olin perhepäivähoitajia mieltänyt: miellyttävät, lapsirakkaat naiset, joille lasten hyvinvointi on tärkeä asia ja jotka haluavat tehdä työtä suurella sydämellä. Miksi ei siis perhepäivähoitaja voisi olla mies? Ilman muuta voi ja haluan tätä asiaa ja ajatusta siis tekstilläni markkinoida.

Otetaanpa mallikunnaksi Kirkkonummi. Siellä on aloitettu perhepäivähoitajan ammatinvalinnan markkinointi nuorille äideille ja isille, joiden lapset ovat kolmen vuoden molemmin puolin. Kun vanhempi ryhtyy kunnalliseksi perhepäivähoitajaksi, omat lapset laitetaan kunnan päivähoitojonoon. Sitten kunta sijoittaa perhepäivähoitajalle hänen omat päivähoitoikäiset lapset sekä normien mukaan muita jonossa olevia lapsia. Kotona tapahtuva perhepäivähoito on edullinen vaihtoehto kunnalle ja lapsille äärimmäisen miellyttävä hoitomuoto.

Omat tyttäreni ovat olleet perhepäivähoidossa ja olen ollut erittäin tyytyväinen heidän saamaan hoitoon, vuosien varrella. Suosittelen ehdottomasti.

Case mies perhepäivähoitajana:

Juhana Malme on Espoonlahden seurakunnan erityisnuorisotyönjohtaja, josta tuli perhepäivähoitaja, puolivahingossa. Perheessä on kolme lasta, joista nuorimmaisen kanssa hän jäi pitkälle hoitovapaalle. Vaimo käy töissä. Asiasta tuli puhetta tuttujen ihmisten kanssa ja kuinka ollakaan, hänellä oli tarjolla kaksi lasta hoidettavaksi, hyvin pian. Juhana perusti toiminimen, hoiti kohtuullisena pitämänsä byrokratian sekä sai tupatarkastukseen Espoon kaupungin päivähoitovastaavan, jonka kanssa paperit täytettiin.

Juhana mainitsee, että samalla rahalla (aina puhutaan rahasta), kun hän hoitaa lapsia, omia ja ”vieraita” kotonaan (viisi lasta + usein myös yksi eskarilainen vierailevana tähtenä), päiväkotipaikkoja saisi sillä kaksi kappaletta. Kuinka järkevää ja edullista perhepäivähoito onkaan, kaikille osapuolille. Erityisenä plussana hän mainitsee: ”Parasta tässä systeemissä on se, että lapsista on seuraa toisilleen. Itselläni luonteva arkikontakti omiinkin lapsiin kasvaa”.

Lopuksi hän toteaa työn olevan kuitenkin raskasta, vaikkakin antoisaa. Ja ”nostaa hattua” niille, jotka tekevät työtä pitkään.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, että kyse ei välttämättä ole aina koko elämän kestävästä työrupeamasta, vaan voi tehdä tällaistakin arvostettavaa työtä osan työurastaan tai sitten löytää tällaisesta työstä itselleen koko työuran kestävän ammatin. Aivan mielettömän hieno asia, joka tapauksessa. Jos olisin nuorempi…niin…

Haastan kaikki jakamaan tätä ajatusta hiekkalaatikoilla, tuttujen kesken, sosiaalisessa mediassa, missä vain ihmisiä kohtaammekaan. Tarvitsemme lapsillemme hyvän vaihtoehdon jatkossakin muille tarjolla oleville, hyville hoitopaikoille ja -muodoille.

Pidetään lapsistamme huolta, myös muiden lapsista.

Nina From

Ehdoton EI! -väkivallalle

Sunnuntai 24.2.2013 - Nina From, PS

Kävin viikko sitten perjantai-iltana kuntosalilla, jossa ei siihen kellonaikaan (n. 20.00) ole henkilökuntaa paikalla. Asiakkaat voivat käyttää omaa magneettikorttia päästäkseen harrastamaan. Riisuin kenkiäni tilavassa aulassa, jossa keskusteli kassiensa keskellä muutama nuori mies. Paikalle sattui kaksi muutakin ja hetken kuluttua kohosi ääni, lensi juomapullot ja kun käännähdin katsomaan, oltiin kauluksissa kiinni. Kavahdin. En voi kerta kaikkiaan sietää mitään väkivaltaa tai siihen viittaavaakaan. Salissa oli treenaamassa muitakin ihmisiä, kaikki katselivat, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Isottelija (myös isokokoinen) kannusti jatkamaan ”tilannetta” ovien ulkopuolella. Tilanne rauhoittui hetkeksi. Miehet lähtivät kuitenkin aikalailla samaan aikaan ja mielessäni pyöri, mitä tekisin. Hetken mietittyäni lähdin naisten pukuhuoneeseen ja soitin poliisille. Selostin, mitä tapahtui ja mitä oletan kohta tapahtuvan ulkona. Pyysin heitä lähettämään mahdollisen lähellä olevan poliisipartion seuraamaan tilannetta. Tunsin helpotusta. Tein sen, minkä ajattelin olevan oikein: puutuin tilanteeseen omalla tavallani.

Jos näen lasten tai aikuisten tappelevan, uhkaavia tilanteita tai näyttäisi siltä, että tuohon asiaan pitää puuttua, teen aina, minkä voin. Joskus tööttään torvella autosta, joskus ajan tilanteen lähelle ja avaan auton ikkunan, huudan tilanteeseen sopivan lausahduksen, jolloin pääsääntöisesti tilanne  rauhoittuu tai loppuu ainakin toistaiseksi. Puutun siis asiaan/tilanteeseen, jonka koen vääräksi, epäoikeudenmukaiseksi tai jopa vaaralliseksi johonkin nähden.

Jokaisen meistä tulee puuttua tilanteisiin, jotka näemme, kuulemme ja tiedämme aiheuttavan sellaista pahaa, jossa jos itse olisimme, haluaisimme jonkun puuttuvan. Puututhan sinäkin?

On tilanteita, jossa varhainen puuttuminen on ensiarvoisen tärkeää. Lapsi on puolustuskyvytön, tuntuu siltä, että lakiemme puitteissa jopa täysin oikeuksia vailla. Otetaanpa esimerkiksi syntymätön lapsi. Äiti tupakoi, käyttää päihteitä, alkoholia, huumeita, lääkkeitä, vain yhtä näistä tai osaa, sekaisin. Mitä lakimme sanoo tähän tilanteeseen? Ei mitään. Pakkohoitoahan meillä Suomessa ei ole. Asiaan liittyvistä tutkimustuloksista tiedämme, että suurella todennäköisyydellä lapsi ei ole ihan terve/normaali, syntyessään. Tulevaisuuteen hän ei ole voinut vaikuttaa. Kyse on kuitenkin elävästä olennosta, ihmisestä. Entä lapsi, joka elää perheessä, jossa käytetään ko. aineita, ollaan osin tai kokonaan syrjäydytty, kenties on mielenterveysongelmia, on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, väsymystä hoitaa omia ja lapsen asioita. Kuka puolustaa lasta? Millainen on kasvualusta? Mikä todennäköisyys on siihen, ettei lapsen elämässä tule kaikki olemaan hyvin, normaalisti tai jopa erinomaisesti, kuten yleensä jokainen vanhempi omalle lapselleen toivoo?

Minä kannatan pakkohoitoa. Minä kannatan yhteistyön ja tiedon välittämisen lisäämistä viranomaisten, poliisin, sosiaalitoimen sekä neuvoloiden, sairaalahenkilökunnan sekä kaikkien tahojen osalta, jotta päästään poistamaan edes osa niistä teoista sekä toimista, jotka aiheuttavat lapsille vaurioita, henkisiä tai fyysisiä. Lait pitää säätää uusiksi niiltä osin, että myös lasten ja syntymättömien lasten osalta päästään tasavertaiseen tilanteeseen: kaikki ovat yhtä arvokkaita, ovat oikeutettuja saamaan suojaa ja turvaa, jos tilanne vaatii niin. Laki, joka liittyy lääkärien vaitiolovelvollisuuteen, pitää muuttaa heti.

Äidit, joita en tässä syyllistä, ansaitsevat myös hoitoa. Ei varmasti ole mahdollista huolehtia muista ihmisistä, jos oma elämä on mennyt sellaiseksi, ettei itsestään pysty huolehtimaan. Tähän asti olen kirjoittanut inhimillisistä näkökulmista ja asioista, joita voi muuttaa, lakimuutokset, pakkohoidosta, joka toki aiheuttaa kustannuksia sekä resurssien lisäämistä. Mutta, jos puhutaan nyt sitten rahasta: jos yksi syrjäytynyt nuori maksaa miljoona euroa yhteiskunnalle elämänsä aikana. Mitä hoitoa, tukea, yms. tarvitaan pelkästään lapselle, joka saa lähtökohdat syntyessään äidin päihteidenkäytön vuoksi eikä ole siis ihan normaali? Ennen kuin havaitaan jossain vaiheessa lapsen elämää konkreettisesti se, että hän tarvitsee apua ja tukea, pärjätäkseen koulussa, kavereiden kesken, harrastuksissa, työelämässä, elämässä… Paljonko tämä tulee sitten yhteiskunnalle maksamaan?

Entä kiusaaminen?

Kun tyttäreni menivät tarhaan, halusin heti selvittää hoitajilta, miten ko. tarhassa suhtaudutaan kiusaamiseen. Toisen ryhmän hoitaja sanoi: ”meillä puututaan heti kiusaamistapauksiin”, toisen saman tarhan hoitaja sanoi: ”ei meillä ole kiusaamista lainkaan”, ja katsoi minuun kummallisesti. Vai niin. Kun tytöt menivät kouluun, otin taas puheeksi opettajien kanssa suhtautumisen kiusaamiseen sekä kysyin toimenpiteistä ehkäistä kiusaamista sekä puuttumista tilanteisiin. Vastaukset olivat tyydyttäviä. Olen itse aina pitänyt tärkeänä sitä, että puututaan varhaisessa vaiheessa vaikeisiinkin asioihin. Eihän se aina helppoa ole, äitinä, huoltajana, kasvattajana.

Mistä sitten saadaan malli elämiseen? Varmasti kotoa. Koulun ja opettajien tehtävä on opettaa lapsiamme. Toki myös hoitaa osin kasvatusta, mutta päävastuu on kodeissa. Miten käyttäydymme, millaisen mallin annamme? Puutummeko epäkohtiin? Käyttäydymmekö hyvin, toinen toista kunnioittaen?

Aika mielenkiintoista on se, että juuri tänään sain eteeni iltapäivälehden. Jostain syystä juuri tämän päivän lehdessä käsiteltiin mm. pahoinpitelyjä. Tällä kertaa lähtökohta: naiset pahoinpitelijöinä. Faktaa:

- vuosina 2002-2009 yhteensä 184 naista ja 38 miestä kuoli nykyisen tai entisen eri sukupuolta olevan kumppanin toimesta

- nainen syyllistyy puolisonsa törkeään pahoinpitelyyn tai henkirikoksen yritykseen vähintään yhtä usein kuin mies. Henkirikoksissa ja lievissä pahoinpitelyissä nainen on kuitenkin miestä useammin parisuhdeväkivallan uhri

- poliisille ilmoitetuista parisuhdeväkivallasta vain n. 11 % on kohdistunut miehiin

- arviolta yli 90 % parisuhdeväkivaltatapauksista jää pimentoon

- poliisi saa vuositasolla noin 50 000 kotihälytystä, joista lähes kolmannekseen sisältyy perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa

Niin, lehden jutussa kerrotaan, että ”taustalla ovat usein omat lapsuuden kokemukset”.

Lähde: Tilastokeskus, oikeusministeriö, minna.fi (tasa-arvotiedon keskus)

Oma mielipide: poliisien määrää ei tule vähentää. Rahaa on löydyttävä poliisiresurssien ylläpitoon ja lisäämiseen. Esim. nettikiusaaminen on lisääntynyt, väkivaltaa on, ihmiset pelkäävät (esim. jengiläisiä). Asiaan on suhtauduttava vakavasti. Voitaisiin laskea paljonko poliisi ehkäisee erilaisia rikoksia, paljonko maksaa ylläpitää resursseja vrs. paljonko rikokset lisääntyvät, kustannukset kasvavat, jos poliisivoimia vähennetään. Lyhyellä matematiikalla eli omalla tulkinnalla tulos on selvä: lisää poliisivoimia, kiitos. Niin ja tarvitaan myös ennaltaehkäisevää mm. poliisityötä, jota on monenlaista, monille eri kohderyhmille suunnattua. Esimerkkinä valistustyö kouluissa.

Minä puutun, puutu sinäkin. Minä haluan muuttaa asioita, haluathan sinäkin?

Nina From

Linkkejä avun saantiin (esimerkkejä):

naistenlinja.fi

turvakoti.net

apua.info.fi

ensijaturvakotienliitto.fi

evl.fi

poliisi.fi

kaupunkien omat sivustot, kuten: hameenlinna.fi, hyvinkaa.fi

suhdesoppa.fi

apua.fi

e-mielenterveys.fi

katajary.fi

kaksplus.fi

mehilainen.fi/lastensuojelu

jussityo.fi: miehille tarkoitettu (Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistykset kahdeksalla paikkakunnalla, mm. Helsinki, Lahti, Oulu, Turku, Vantaa). Missä muuten on Espoon vastaava? HUOM! Työn alle ja  kiireesti!

Yksinhuoltaja ? huoltaja yksin ? miten voit?

Torstai 4.10.2012 - Nina From, PS

Juuri tänään, olin ajatellut kirjoittaa yksinhuoltajiin liittyvistä asioista. Juuri tänään, sain sähköpostia Lapsilisä –projektin projektityöntekijältä, Hanna Juuriselta. Mahtavaa. Kävin nimittäin katsomassa sekä heidän, että ko. asioihin liittyviä sivustoja, löysin mielenkiintoisia asioita ja faktaa. Aloitankin faktoista:

• 144 800 lasta eli 13,3 % lapsista elää köyhässä perheessä Suomessa
• osuus on lähes kolminkertaistunut vuodesta 1995 (4,7 %)
• köyhistä lapsista 33 % asuu yhden vanhemman perheissä
• 27 % yhden vanhemman perheistä luokitellaan pienituloisiksi (kahden vanhemman perheistä 10 %)
• 23,4 % yhden vanhemman perheistä saa toimeentulotukea (kahden vanhemman perheistä 4,2 %)
• n. 30 % saa asumistukea (kahden vanhemman perheistä 2,7 %)

Karua luettavaa. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, arjessa? Voiko pienituloinen valita kaupasta riittävän monipuolista ja terveellistä ruokaa? Voiko pienituloinen asua riittävän kokoisessa asunnossa? Voiko pienituloinen harrastaa maksullisia liikuntalajeja? Voiko pienituloinen ostaa kestäviä ja laadukkaita vaatteita, kenkiä tai ylipäätänsä tavaroita? Voiko pienituloinen käydä Oopperassa, Teatterissa, Musiikkitalossa kuuntelemassa verovaroin tuettua, silti kallista (lipunhinta +matkakulut) musiikkiesitystä? Voiko pienituloinen matkustella? Voiko, voiko, voiko?

Miten yksinhuoltaja – huoltaja, joka oikeasti on yksin, jaksaa arjessa. Pitää itsestään riittävän hyvää huolta, jotta jaksaa huolehtia myös lapsestaan/lapsistaan? Työtön? Vuorotyöläinen? Konttorissa tai missä tahansa työssä käyvä, miten hän jaksaa hoitaa arkea? Kuka auttaisi lastenhoidossa, on mentävä työhaastatteluun? Kuka auttaisi, kun lapsi sairastui ja olisi ihanaa käydä muutamalla eurolla edes kerran viikossa kaupungin uimahallissa? Kuka kävisi huoltaja yksin –puolesta kaupassa, kun on kuumetta, ei jaksaisi nousta, lapset tarvitsevat ruokaa. Kuka veisi lapset puistoon iltapäivällä ja antaisi ruokaa, kun on itse töissä. Miksi vauva itkee koko ajan? Ei jaksa enää …Kuka, kuka, kuka?

Ennen tunnettiin naapurit, sai apua, vaikka ei pyytänyt. Mummit ja vaarit olivat lähellä, auttoivat tarvittaessa. Kummit olivat oikeasti läheisiä. Oli tukiverkostoja. Nykyään moni perhe saa olla ihan rauhassa, eipä ole enää juurikaan tukiverkostoja. On muutettu työn perässä lähiöihin, pois tuttujen, sukulaisten luota. Toisten asiat eivät kiinnosta.

On työttömyyttä, on leipäjonoja, tingitään kirpputoreilta tarpeelliset varusteet, vaatteita, leluja…ja myyjät nyrpistävät nenäänsä: ”olen maksanut tästä lelusta todella paljon, en voi myydä muutamalla eurolla”…lapsen, ehkä aikuisenkin silmät kostuvat, ei ole varaa maksaa euroa enempää…katse laskeutuu, mieli masentuu…jospa jostain löytyisi lapselle lelu eurolla…

Lapset joutuvat ottamaan vastuuta aivan liian nuorena, pitää käydä töissä, kaupassa, siivota, laittaa ruokaa, hoitaa asioita ym. Kuka ohjaa heitä arjessa, läksyissä, innostaa harrastusten pariin, pitää poissa öisiltä kaduilta? Kuka auttaa, jos kiusataan? Kuka kuuntelee?

Onneksi on olemassa neuvoloita, onneksi on olemassa tarhoja, iltapäiväkerhoja, kesäleirejä, vapaaehtoistyöntekijöitä, terveyskeskuksia, kirjastoja, leikkipuistoja, netti”auttajia” –eli erilaisia järjestöjä ja tahoja, jotka tarjoavat apua. Kirkko, seurakunnan tilat ja sen tarjooma paremmin hyötykäyttöön. Mutta aivan liian vähän on auttavia käsiä, kuuntelevia korvia, ohjaavia neuvojia.

Terveyskeskusmaksut tulee poistaa! Neuvoloita tulee lisätä, samoin henkilökuntaa. Ennaltaehkäisevää perhetyötä on saatava helposti. Turvakoteja tulee lisätä ja niiden tulee olla auki 24h. Yhteistyötä viranomaisten, lastensuojelun, poliisin sekä muiden tahojen osalta on parannettava. Laki lääkärin vaitiolovelvollisuudesta pahoinpitelyn epäilytilanteessa tulee poistaa siten, että heille tulee oikeus ilmoittaa sekä poliisille, että lastensuojelulle tilanteista. Nuorisotiloja on saatava lisää. Pienille koululaisille on taattava iltapäiväkerhotyyppistä toimintaa, myös viikonloppuisin ja öisin (yö/kolmivuorotyötä tekevien lapset) sekä iltaisin tulee olla mahdollisuus saada lapselle valvoja, hoitopaikka tai hoitaja. Asunnottomien lapsiperheiden määrä on lisääntynyt 20 % edellisvuodesta. Edullisia vuokra-asuntoja on rakennettava lisää.

Kouluterveydenhuoltoa on parannettava, kouluavustajia saatava joka kouluun tarpeen mukaan. Kotihoitopalvelua on lisättävä perheisiin, jotka sitä tarvitsevat. Monesti on pienestä kiinni, että jaksaa taas huolehtia omasta itsestään ja lapsistaan.  Myös tiedottamista tulee lisätä, jotta voi pyytää apua.

Yksinhuoltajille tulee perustaa tiloja ja toimintaa, joka parhaimmillaan tuo uusia ystäviä, apua arkeen, helpotusta tilanteisiin, joista ei tunnu selviytyvän. Verkostoitumista, vertaistukea. Kustannuspuoli ei voi olla este, sillä pienelläkin rahalla voi saada paljon hyvää aikaan. Päivähoitopaikka on saatava lähialueelta.

Voitaisiin hyödyntää paremmin erilaisia tiloja, jotka ovat tiettynä aikana päivästä tyhjillään, esim. liikuntatiloja löytyy Espoosta reilusti. Jäähalleihin voitaisiin tuoda luistimia, suksia, pyöriä ja muita liikuntavälineitä varmasti löytyisi monesta perheestä vaikka muille jakaa. Kaupungin tiloista varmasti löytyisi paikka näille välineille.

Esimerkki 22.9. Vantaalla järjestetystä perhetapahtumasta, joka oli ilmainen, mahdollisti 3500 henkilön osallistumisen tilaisuuteen ja oli nimeltään Online Vinkitys (vinkitys.fi). Siinä seuroilla ja paikallisilla yrityksillä oli mahdollisuus olla mukana tukemassa yhtenä päivänä järjestettyä urheilullista ja viihteellistä ohjelmaa lapsiperheille. Minusta olisi hyvä, että juuri urheiluseurat, järjestöt ja paikalliset yritykset Espoossakin yhdistäisivät voimavaransa ja tekisivät vastaavia tempauksia Espoolaisille perheille useita kertoja vuodessa.

Lopuksi vielä Lapsilisä –projektista:

Lapsilisä-projektissa halutaan vaikuttaa yksinhuoltajien haasteellisempaan taloudelliseen tilanteeseen tekemällä lapsiperheköyhyyttä näkyväksi yksinhuoltajien näkökulmasta. Projekti järjestää ryhmiä, retkiä ja erilaista toimintaa ja pyrkii vaikuttamaan yksinhuoltajaperheitä köyhdyttäviin rakenteisiin. Erityisesti lapsilisät, vanhempainpäiväraha ja kodinhoidontuki ovat jääneet pahasti jälkeen muusta tulonkasvusta.

Uutena ilmiönä on myös kasvava työssäkäyvien köyhien luokka, joiden rahat eivät tahdo riittää töissä käynnistä huolimatta.

Projektin toimijoina ovat pienituloiset yhdenvanhemman perheet. Hyvä tapa lähteä mukaan toimintaan, on osallistua johonkin ryhmään, jolloin tutustuu muihin mukana oleviin perheisiin ja voi vaikuttaa projektin toimintoihin. Ryhmissä käydään läpi erilaisia vaikuttamiseen ja omaan elämään liittyviä aiheita sekä tehdään retkiä ja harrastuskokeiluja ryhmäläisten ideoinnin perusteella.Voi myös ilmoittautua mukaan vapaaehtoiseksi järjestämään tapahtumia tai vaikkapa kampanjoimaan perheiden kanssa.

Projektissa voi suorittaa esim.  opintoihin kuuluvia harjoittelujaksoja.

Olemmeko hyvinvointivaltio? Ainakin Espoon on huolehdittava näistä asioista. On ohjattava lisää sekä henkilö- että rahamääräisiä resursseja, jotta saadaan nämä perusasiat kuntoon.

Kannattaa tutustua alla oleviin linkkeihin. Niistä voi löytyä itselle sopiva mahdollisuus lähteä mukaan ja auttaa. Itse tilasin juuri Joulukortit ja postimerkit Pienperheyhdistys ry:ltä.

Tuli hyvä mieli:)

Linkkejä ja verkostoja:

Yhdenvanhemmanperheiden liitto

http://www.yvpl.fi/

Tietoa lastensuojelusta seitsemällä eri kielellä

http://www.lastensuojelu.info/

Tuike-ryhmä yksinodottaville

http://voimakirja.vuodatus.net/page/TUIKE

Neuvontapalvelu sosiaaliturvaviidakkoon

 http://www.ne-ra.fi/fi/etusivu/

Yhdistys, joka auttaa kriisitilanteessa olevia perheitä ja sijoitettuja lapsia http://www.hopeyhdistys.fi/

http://www.blogilista.fi/avainsana/yksinhuoltaja

http://www.mieskaverit.fi/mieskaverit/

http://www.eroneuvo.fi/neuvokeskus

http://www.edu.fi/tunteesta_tunteeseen

http://www.kukakuunteleekoyhaa.fi/esittely/index.html

http://www.elisanet.fi/~y635288/totaaliyharit/

http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/

http://www.leipaajasirkushuveja.com/

http://leipajono.blogspot.com/

http://puillapaljailla.vuodatus.net

Mitä tarvitset, Espoon lapsi, nuori, lapsiperhe?

Keskiviikko 26.9.2012 - Nina From, PS

Olin tänään Espoon kulttuurikeskuksessa kuuntelemassa erittäin mielenkiintoista luentoa. Tilaisuus kuuluu Espoon designpääkaupunkivuoden Voi hyvin –luentosarjaan. Tupa oli täynnä, naisia, miehiä ja lapsia. Mahtavaa, asia kiinnostaa!

Luennoitsijana toimi lastenpsykiatri, tietokirjailija ja kouluttaja Raisa Cacciatore, jonka tavoite on haastaa vanhemmat, kasvattajat, kummit, mummit, vaarit ja muut miettimään, millaisia eväitä annamme tuleville sukupolville. Millaisia unelmia ja elämäntaitoja tarjoamme mielenterveyden kattauksessa? Mitä juuri minä voin tehdä lapsen elämää kannattelevana turvallisena aikuisena? Lupaus oli antaa tilaisuudessa yleisölle käytännön keinoja kasvatuksen kiperiin hetkiin: Mitä lapsi saa tehdä? Miten kohtaan raivarit? Voiko pettymyksistä selvitä? Kehunko liikaa? Mistä elämänilo kumpuaa?

Ja sitä sai, mitä oli tilattu. Ensinnäkin hän avasi luennon kertomalla kaksi toimenpidettä, jolla on todellista merkitystä Espoolaisille lapsille, nuorille ja perheille:

1. Yhteiskuntapolitiikka, vaikuttaminen: äänestäkää Espoolaiset ehdokasta, jonka koette ajavan teille tärkeitä asioita. Resursseja neuvolatoimintaan, ennaltaehkäisevään toimintaan, vanhemmuuden tukemiseen…

2. Vanhempien ohjaus, ”kasvatuskumppanuus”. Kun lapsi syntyy, samaan aikaan syntyy äitiys ja isyys, vanhemmuus. Missä sitä opitaan, miten osaa olla yhtäkkiä hyvä vanhempi? Vanhempien ohjaamiseen tarvitaan kunnallisten ja valtiollisten resurssien lisäämisen täydentämiseksi ihan tavallista avun antamista kaverilta kaverille, ystävältä ystävälle, miksei tuntemattomallekin, joka on tuskissaan huutavan vauvan kanssa vaikkapa kaupan kassalla: pitäisi maksaa, laittaa tavarat kasseihin ja vauva vaan huutaa. Apuja, opastusta ihan tavallisissa vanhemmuuden asioissa.

Hyvä kysymys oli se, kun sai ilmaista kokemuksensa nousemalla ylös tai jäämällä istumaan. Kysymys kuului: kuinka moni kokee, että on saanut hyvän lapsuuden ja monistaa samaa, hyvää kasvatusmallia omassa toiminnassaan, omille lapsilleen. Vain muutama yleisöstä nousi. Niin …mitä muut ovatkaan lapsuudessaan kokeneet? Hyvä asia on kuitenkin se, että antaa anteeksi, yrittää löytää omaan elämäänsä sopivat eväät ja muuttaa omaa toimintaansa pois sellaisesta, jonka on kokenut huonoksi, heikoksi tai jopa vaurioittavaksi. Ilman apua tämä ei aina onnistu, siksi kuntalaisen on tärkeää pyytää ja saada palvelua, kun on tarve.

Sitten tähän hyviä asioita, joita jokainen osaltaan voi pohtia: miten kohtaan lapsen, keskustelenko kännykän kanssa vapaa-ajalla, kun pitäisi kohdistaa huomio ja mielenkiinto lapseen? Miten kohtaan itseni: kun aamulla katson peiliin, keskustelenko itselleni hyviä vai huonoja asioita? Mitä huonot asiat vaikuttavat minuun, itsetuntooni, miten muut näkevät minut, jos oma minäkuvani on negatiivinen, VAI toteanko aamulla peilin edessä: huipputyyppi, hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin olen! Miten puhun muille, työkavereille, läheisille?

Aikuisen tulee pysyä aikuisen tasolla, eikä missään tapauksessa laskeutua lapsen tai nuoren iän tasolle. Ei ole tasavertaista eikä hedelmällistä, jos emme osaa olla aikuisia ja näyttää esimerkkiä. Annanko lapselle hyvän itsetunnon: onko hän arvokas ja riittävä omana itsenään vai korostanko hänen tekemisiä/suorituksia tai tekemättä jättämisiä? Mihin kiinnitän huomion? ”Julkikehun” vaikutus on erittäin positiivinen signaali lapselle ja nuorelle. Minkälainen ilmapiiri on kotonani? Muistanko antaa lapselle kiitosta?

Ei pidä unohtaa pettymysten sietämisen haastetta. Eräs tuttuni sanoi kerran: ”aikuisen tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä”. No, niin radikaalista toiminnasta ei ole kyse, että tämä olisi jokapäiväinen tavoitetila, mutta jos ei pettymyksiä tule lapsen eteen, elämä voi olla haasteellisempaa, koska pettymyksiä tulee elämässä matkan varrella itse kullekin. Niiden yli pitää vain päästä, mutta ei niin, että esim. päihteet otetaan käyttöön, kun ei muuten pystytä asioita käsittelemään ja kohtaamaan sellaisena kuin ne ovat. Kaikesta kuitenkin pääsee yli, jossain vaiheessa. Muutos on aina mahdollisuus, uuden alku.

Itsetunnon kehittäminen on yksi tärkeimmistä tehtävistä, joka meillä aikuisilla on lapsiamme kohtaan. Hyvällä itsetunnolla varustettu nuori selviää huomattavasti vähemmillä kolhuilla tulevista haasteista. Olen itse miettinyt vuosia sitä, että se, mitä tyttärilleni voin antaa, kun ei ole rikkauksia eikä muutakaan erityisen elämää helpottavia asioita suotu, niin pyrin antamaan heille mahdollisimman hyvän itsetunnon.

Meillä aikuisilla on vastuu, koko lapsuuden ja nuoruuden, jopa sittenkin olla tukena ja turvana, olkapäänä ja neuvojana, kun lapsi on muuttanut omilleen. Vanhemmuus ei häviä koskaan.

Viimeinen neuvo, joka on äärimmäisen tärkeä. Hoida omaa jaksamistasi! Jos et itse jaksa, kehtaa, uskalla, pyydä apua ajoissa, sitä varten on tukipalveluita, terveyspalveluita, järjestöjen tarjoamia palveluita yms.  ihmistä varten, olemassa!

Kulupuolelta otan esitysmateriaalista muutaman luvun, joka konkretisoi euromääräisesti, mitä mikäkin maksaa. Korostan ennen lukujen esittämistä, että tärkein kunnan tehtävä, johon pitää panostaa euroja ja resursseja sekä tehdä viranomaisten kesken tehokkaammin yhteistyötä on ennaltaehkäisevä perhe-, lapsi- ja nuorisotyö. Sen vahvistaminen on meidän kaikkien etu. Rahalla ei korvata ihmistä, eikä paikata, mutta sen avulla mahdollistetaan parempi elämä monelle.

Siis se rahapuoli:

Nuoren terveys:

- koko neuvola-ajan seuranta 1500-2000e

- kouluterveydenhuolto 125e/oppilas/v

- kun sairastavuus vähenee 20-40%, suorat terveydenhoitokulut   vähenevät 10-20%

Nuoren sairaus:

- psykiatrinen hoito 9000-15000e/kk

- laitos tai sijaisperhe 30000-60000e/v

- työmarkkinoilta syrjäytyminen: 1000000e 60 ikävuoteen mennessä

Unohtamatta itse ihmistä, yksilöä, joka tarvitsee apua!

Kannattaako panostaa ennaltaehkäisyyn? Minusta vastaus on yksiselitteinen: todellakin kannattaa ja ehdottomasti täytyy! Espoossa me voimme muuttaa asioita, jos ja kun haluamme.

Lisäksi jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa omaan ja läheisten elämään. Positiivisesti tai negatiivisesti. Oma valinta, joka päivä.

Lopuksi meille kaikille läsnäolijoille annettiin kotitehtävä (jota minäkin tässä suoritan): jakakaamme hyvän mielenterveyden lautasmallia kaikille niille, jotka eivät olleet paikalla. Esitysmateriaali ja vähän enemmänkin löytyy osoitteesta:

Linkki

Yksikin kuollut lapsi on liikaa!

Torstai 30.8.2012 - Nina From, PS

Yksikin kuollut lapsi on liikaa!

Yksikin kuollut lapsi on liikaa. Yksikin pahoinpidelty lapsi on liikaa. Yksikin raiskattu tai insestin uhrina ollut lapsi on liikaa…Niin, fb:ssä näin tämän iltapäivälehden verkkosivujen otsikon, kun se oli jaettu. Yleensä pyrin välttämään lukemista, tai ainakin yksityiskohtia tällaisissa asioissa, koska voin sen jälkeen aivan äärettömän huonosti. Tällä kertaa luin ja ajattelin: pakko kirjoittaa.

Käsittämätön tunnepurkaus, mieletön raivon tunne, valtaisa hämmennys ja täydellinen voimattomuuden tunne. Tämä teko kuuluu taas siihen ryhmään, mihin lukemattomat muutkin tapaukset, jotka ylipäätänsä tulevat tietoomme. Läheisten, naapureiden, viranomaisten, ystävien, vieraiden, ja päätyvät mediaan. Mitä tapahtuu niissä kodeissa, niiden ovien sisällä, joiden taakse kukaan ei näe, ei kuule…ei välitä…eikä lapsi uskalla ja osaa pyytää apua.

Olen toista tuntia voinut äärettömän huonosti tämän tapauksen lukemisen johdosta. Niin kuin todella moni muukin.

Mikä tässä hyvinvointivaltiossamme on niin pielessä? Miten päättäjät eivät ymmärrä muuttaa asioita siten, kuin pitäisi, tehdä valintoja paremmin? Rahan käytön pohdintaa: Guggenheim vai lastensuojelu? Urheiluhalli vai turvakodit? Puisto vai mielenterveysapu? Silta vai ennalta ehkäisevä perhetyö? Tässä puheenvuorossani otan kantaa vain tähän yhteen täysin retuperällä olevaan toimintoon: liian vähäiset resurssit sosiaali- ja terveydenhoitopuolella, lastensuojelun näkökulmasta. On monia muitakin ryhmiä, jotka on hoidettu valtiomme ja kuntiemme osalta liian vähäisin varoin ja resurssein, mutta niitä en käsittele nyt tässä. Lisäksi: järjestelmät ja yhteistyökyvyttömyys eri toimijoiden kesken. Ei varmasti ole sosiaalityöntekijän vika, että järjestelmä ei tule toimintaa. Ei varmasti ole sosiaalityöntekijän vika, kun resurssit ovat alimitoitettu asiakkaisiin nähden. NIIN ASIAKKAAT. Asiakkaita ovat ne suomalaiset ihmiset, jotka apua jaksavat hakea ja sitä saavat. Entä ne asiakkaat, jotka eivät enää jaksa?

Ongelmat eivät muutu. Ongelmat lisääntyvät. Numerot kasvavat. Numerot alkavat varmaankin päättäjistä näyttämään sellaiselta massalta, ettei kohta enää voida tehdä mitään muuta kuin todeta: xxxx –kpl on nyt sitten työttömänä, xxxx –kpl on nyt sitten syrjäytyneitä, xxxx –kpl on raiskattu tänä vuonna…listaa en jatka, jokainen tietää, mistä on kyse.

Missä on yksilö?

Missä on ihminen?

Missä on tunne ja järki?

Koetetaan kaikki omalta osaltamme auttaa lähimmäisiä. Koetetaan vaikuttaa päättäjiin siten, että he ymmärtäisivät tehdä parempia päätöksiä. Kyse on ihmisistä, meidän lapsista, nuorista, joissa on tulevaisuus.

Nina From, PS, Espoo