Ehdoton EI! -väkivallalle

Share |

Sunnuntai 24.2.2013 - Nina From, PS


Kävin viikko sitten perjantai-iltana kuntosalilla, jossa ei siihen kellonaikaan (n. 20.00) ole henkilökuntaa paikalla. Asiakkaat voivat käyttää omaa magneettikorttia päästäkseen harrastamaan. Riisuin kenkiäni tilavassa aulassa, jossa keskusteli kassiensa keskellä muutama nuori mies. Paikalle sattui kaksi muutakin ja hetken kuluttua kohosi ääni, lensi juomapullot ja kun käännähdin katsomaan, oltiin kauluksissa kiinni. Kavahdin. En voi kerta kaikkiaan sietää mitään väkivaltaa tai siihen viittaavaakaan. Salissa oli treenaamassa muitakin ihmisiä, kaikki katselivat, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Isottelija (myös isokokoinen) kannusti jatkamaan ”tilannetta” ovien ulkopuolella. Tilanne rauhoittui hetkeksi. Miehet lähtivät kuitenkin aikalailla samaan aikaan ja mielessäni pyöri, mitä tekisin. Hetken mietittyäni lähdin naisten pukuhuoneeseen ja soitin poliisille. Selostin, mitä tapahtui ja mitä oletan kohta tapahtuvan ulkona. Pyysin heitä lähettämään mahdollisen lähellä olevan poliisipartion seuraamaan tilannetta. Tunsin helpotusta. Tein sen, minkä ajattelin olevan oikein: puutuin tilanteeseen omalla tavallani.

Jos näen lasten tai aikuisten tappelevan, uhkaavia tilanteita tai näyttäisi siltä, että tuohon asiaan pitää puuttua, teen aina, minkä voin. Joskus tööttään torvella autosta, joskus ajan tilanteen lähelle ja avaan auton ikkunan, huudan tilanteeseen sopivan lausahduksen, jolloin pääsääntöisesti tilanne  rauhoittuu tai loppuu ainakin toistaiseksi. Puutun siis asiaan/tilanteeseen, jonka koen vääräksi, epäoikeudenmukaiseksi tai jopa vaaralliseksi johonkin nähden.

Jokaisen meistä tulee puuttua tilanteisiin, jotka näemme, kuulemme ja tiedämme aiheuttavan sellaista pahaa, jossa jos itse olisimme, haluaisimme jonkun puuttuvan. Puututhan sinäkin?

On tilanteita, jossa varhainen puuttuminen on ensiarvoisen tärkeää. Lapsi on puolustuskyvytön, tuntuu siltä, että lakiemme puitteissa jopa täysin oikeuksia vailla. Otetaanpa esimerkiksi syntymätön lapsi. Äiti tupakoi, käyttää päihteitä, alkoholia, huumeita, lääkkeitä, vain yhtä näistä tai osaa, sekaisin. Mitä lakimme sanoo tähän tilanteeseen? Ei mitään. Pakkohoitoahan meillä Suomessa ei ole. Asiaan liittyvistä tutkimustuloksista tiedämme, että suurella todennäköisyydellä lapsi ei ole ihan terve/normaali, syntyessään. Tulevaisuuteen hän ei ole voinut vaikuttaa. Kyse on kuitenkin elävästä olennosta, ihmisestä. Entä lapsi, joka elää perheessä, jossa käytetään ko. aineita, ollaan osin tai kokonaan syrjäydytty, kenties on mielenterveysongelmia, on väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, väsymystä hoitaa omia ja lapsen asioita. Kuka puolustaa lasta? Millainen on kasvualusta? Mikä todennäköisyys on siihen, ettei lapsen elämässä tule kaikki olemaan hyvin, normaalisti tai jopa erinomaisesti, kuten yleensä jokainen vanhempi omalle lapselleen toivoo?

Minä kannatan pakkohoitoa. Minä kannatan yhteistyön ja tiedon välittämisen lisäämistä viranomaisten, poliisin, sosiaalitoimen sekä neuvoloiden, sairaalahenkilökunnan sekä kaikkien tahojen osalta, jotta päästään poistamaan edes osa niistä teoista sekä toimista, jotka aiheuttavat lapsille vaurioita, henkisiä tai fyysisiä. Lait pitää säätää uusiksi niiltä osin, että myös lasten ja syntymättömien lasten osalta päästään tasavertaiseen tilanteeseen: kaikki ovat yhtä arvokkaita, ovat oikeutettuja saamaan suojaa ja turvaa, jos tilanne vaatii niin. Laki, joka liittyy lääkärien vaitiolovelvollisuuteen, pitää muuttaa heti.

Äidit, joita en tässä syyllistä, ansaitsevat myös hoitoa. Ei varmasti ole mahdollista huolehtia muista ihmisistä, jos oma elämä on mennyt sellaiseksi, ettei itsestään pysty huolehtimaan. Tähän asti olen kirjoittanut inhimillisistä näkökulmista ja asioista, joita voi muuttaa, lakimuutokset, pakkohoidosta, joka toki aiheuttaa kustannuksia sekä resurssien lisäämistä. Mutta, jos puhutaan nyt sitten rahasta: jos yksi syrjäytynyt nuori maksaa miljoona euroa yhteiskunnalle elämänsä aikana. Mitä hoitoa, tukea, yms. tarvitaan pelkästään lapselle, joka saa lähtökohdat syntyessään äidin päihteidenkäytön vuoksi eikä ole siis ihan normaali? Ennen kuin havaitaan jossain vaiheessa lapsen elämää konkreettisesti se, että hän tarvitsee apua ja tukea, pärjätäkseen koulussa, kavereiden kesken, harrastuksissa, työelämässä, elämässä… Paljonko tämä tulee sitten yhteiskunnalle maksamaan?

Entä kiusaaminen?

Kun tyttäreni menivät tarhaan, halusin heti selvittää hoitajilta, miten ko. tarhassa suhtaudutaan kiusaamiseen. Toisen ryhmän hoitaja sanoi: ”meillä puututaan heti kiusaamistapauksiin”, toisen saman tarhan hoitaja sanoi: ”ei meillä ole kiusaamista lainkaan”, ja katsoi minuun kummallisesti. Vai niin. Kun tytöt menivät kouluun, otin taas puheeksi opettajien kanssa suhtautumisen kiusaamiseen sekä kysyin toimenpiteistä ehkäistä kiusaamista sekä puuttumista tilanteisiin. Vastaukset olivat tyydyttäviä. Olen itse aina pitänyt tärkeänä sitä, että puututaan varhaisessa vaiheessa vaikeisiinkin asioihin. Eihän se aina helppoa ole, äitinä, huoltajana, kasvattajana.

Mistä sitten saadaan malli elämiseen? Varmasti kotoa. Koulun ja opettajien tehtävä on opettaa lapsiamme. Toki myös hoitaa osin kasvatusta, mutta päävastuu on kodeissa. Miten käyttäydymme, millaisen mallin annamme? Puutummeko epäkohtiin? Käyttäydymmekö hyvin, toinen toista kunnioittaen?

Aika mielenkiintoista on se, että juuri tänään sain eteeni iltapäivälehden. Jostain syystä juuri tämän päivän lehdessä käsiteltiin mm. pahoinpitelyjä. Tällä kertaa lähtökohta: naiset pahoinpitelijöinä. Faktaa:

- vuosina 2002-2009 yhteensä 184 naista ja 38 miestä kuoli nykyisen tai entisen eri sukupuolta olevan kumppanin toimesta

- nainen syyllistyy puolisonsa törkeään pahoinpitelyyn tai henkirikoksen yritykseen vähintään yhtä usein kuin mies. Henkirikoksissa ja lievissä pahoinpitelyissä nainen on kuitenkin miestä useammin parisuhdeväkivallan uhri

- poliisille ilmoitetuista parisuhdeväkivallasta vain n. 11 % on kohdistunut miehiin

- arviolta yli 90 % parisuhdeväkivaltatapauksista jää pimentoon

- poliisi saa vuositasolla noin 50 000 kotihälytystä, joista lähes kolmannekseen sisältyy perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa

Niin, lehden jutussa kerrotaan, että ”taustalla ovat usein omat lapsuuden kokemukset”.

Lähde: Tilastokeskus, oikeusministeriö, minna.fi (tasa-arvotiedon keskus)

Oma mielipide: poliisien määrää ei tule vähentää. Rahaa on löydyttävä poliisiresurssien ylläpitoon ja lisäämiseen. Esim. nettikiusaaminen on lisääntynyt, väkivaltaa on, ihmiset pelkäävät (esim. jengiläisiä). Asiaan on suhtauduttava vakavasti. Voitaisiin laskea paljonko poliisi ehkäisee erilaisia rikoksia, paljonko maksaa ylläpitää resursseja vrs. paljonko rikokset lisääntyvät, kustannukset kasvavat, jos poliisivoimia vähennetään. Lyhyellä matematiikalla eli omalla tulkinnalla tulos on selvä: lisää poliisivoimia, kiitos. Niin ja tarvitaan myös ennaltaehkäisevää mm. poliisityötä, jota on monenlaista, monille eri kohderyhmille suunnattua. Esimerkkinä valistustyö kouluissa.

Minä puutun, puutu sinäkin. Minä haluan muuttaa asioita, haluathan sinäkin?

 

Nina From

 

Linkkejä avun saantiin (esimerkkejä):

naistenlinja.fi

turvakoti.net

apua.info.fi

ensijaturvakotienliitto.fi

evl.fi

poliisi.fi

kaupunkien omat sivustot, kuten: hameenlinna.fi, hyvinkaa.fi

suhdesoppa.fi

apua.fi

e-mielenterveys.fi

katajary.fi

kaksplus.fi

mehilainen.fi/lastensuojelu

jussityo.fi: miehille tarkoitettu (Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistykset kahdeksalla paikkakunnalla, mm. Helsinki, Lahti, Oulu, Turku, Vantaa). Missä muuten on Espoon vastaava? HUOM! Työn alle ja  kiireesti!

 

 

 

Avainsanat: väkivalta, uhka, pelko, hoito, äiti, puuttuminen, väkivallan ehkäisy, lapsi, vauva


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini

Lähettääksesi kommentin sinun tulee kirjoittaa alla oleva merkkijono kenttään